Tampereen ja Pirkkalan rajalla, heti Valmetin tehdaskompleksin takana, mutta jo kaupungin ulkopuolella oleva Partolan Kenkätehdas Oy on yksi niistä teollisuuslaitoksista, jotka omistajansa taidon ja yrittäjämielen antiosta ovat vähäisistä työpajoista kasvaneet menestyviksi suurtehtaiksi. Partolan Kenkätehdas kuuluu ”ulkoseurakuntalaisuudestaan” huolimatta elimellisesti Tampereen kenkäteollisuuskeskukseen, ja ”suutarien kaupungin” kasvatti on monessakin mielessä myös tehtaan perustaja ja toimitusjohtaja, kunnallisneuvos Pentti Palmroth.

Partolan Kenkätehtaan punatiilisessä tehdasrakennuksessa työskentelee nykyisin n. 200 työntekijää, joten se suuruudeltaan vastaa keskisuuria tamperelaisia tehtaita. Nimi johtuu Partolan kartanosta, jonka maille tehdas aikoinaan perustettiin.

Kunnallisneuvos Palmrothista piti nuoruudessaan oikeastaan tulla diplomaatti, mutta sattumaksi on kai sanottava sitä, että hän loppujen lopuksi kuitenkin valitsi elämänurakseen kenkäteollisuuden. Itse hän kertoo asiasta seuraavasti: - V. 1920 olin Saksassa, lähinnä kielenopiskelumielessä. Berliinissä minulle oli tehty tarjous konsulaatin sihteerin paikasta noin vuoden kuluttua, ja ilmoitin palaavani asiaan, kun vuosi olisi kulunut. Puheenaolevan vuoden työskentelin eräässä saksalaisessa kenkätehtaassa, ja niin siinä kävi, että lopulta ilmoitin Berliiniin rupeavani suutariksi. Sen jälkeen palasin Suomeen, työskentelin Tampereella kenkätehtaassa, kaikilla mahdollisilla osastoilla, ja odottelin tilaisuutta päästä Amerikkaan täydentämään kenkäteollisuuskoulutustani.

Amerikan-matka järjestyi aikanaan ja siellä tuleva kenkäteollisuusmies suoritti 1,5-vuotisen kauppakorkeakoulukurssin. Teoreettisten opintojen rinnalla hän tutustui myös käytäntöön työskentelemällä kenkätehtaissa eri puolilla Yhdysvaltoja. Palattuaan Suomeen hän tuli teknilliseksi apulaisjohtajaksi Aaltosen Kenkätehtaaseen. Millaisin mielin mahtoi Amerikan-kävijä suhtautua kotimaan huomattavimpaan kenkätehtaaseen.

- Tietysti nuorella miehellä oli niissä oloissa paljon ideoita, vastaa kunnallisneuvos Palmroth, mutta niiden soveltaminen käytännössä, valmiissa tehtaassa on asia erikseen. Vuorineuvos Aaltonen oli siinä suhteessa minulle erinomainen opettaja, hän oivalsi kohta uuden ajatuksen mahdollisuudet, pystyi ratkaisemaan mikä soveltui, mikä ei, ja kykeni hyväksytyt muutokset myös panemaan toimeen parhaalla tavalla. Aaltosen Kenkätehtaassa toimin noin 3 vuotta. Sitten avautui paikka silloin pankin haltuun joutuneessa Hyppösen Kenkätehtaassa, missä olin vuoden ajan teknillisenä johtajana.

Kunnallisneuvos Palmroth kertoo edelleen, että tamperelaisissa tehtaissa ei amerikkalaisista oltu paljoakaan jäljessä muussa kuin rationalisointikysymyksissä – ja sehän ei tule koskaan valmiiksi. Hyppösen Kenkätehtaassa vietetyn ajanjakson jälkeen oltiinkin jo vuodessa 1928, ja silloin alkoi Partolan Kenkätehdas toimia parissa huvilarakennuksessa. Ensimmäiset vuodet tehtiin kenkiä 10-20 miehen voimalla. Vähitellen nuo kaksi huvilaa katosivat ja tehdasrakennus nousi.

Työvoiman koulutuksella keskeinen sija

Kaikesta rationalisoinnista ja automatisoinneista huolimatta ihmisten työn osuus tulee kenkäteollisuudessa jatkuvasti olemaan korvaamaton. Ammattitaitoisen, työhönsä kiintyneen ja paikoillaan pysyvän työvoiman saaminen on kysymys, josta kunnallisneuvos Palmrothilla on paljon kerrottavaa: - Minä jopa olisin sitä mieltä, että tärkeintä johtajille ja esimiehille on taito tulla toimeen ihmisten kanssa. Valmistuessaan tehtäväänsä ei johtavallekaan paikalle pyrkivä saa valita töitään, vaan kaikki on opittava omakohtaisesti. Ensimmäiset ammattimiehet Partolaan tulivat Tampereelta, mutta jälkikasvu on alusta lähtien pyritty turvaamaan oman tehtaan kasvateilla. Työntekijöitä meillä on nykyisin kuntien välisen rajan molemmilta puolilta, ja he tulevat tehtaaseen asiapoikina- ja tyttöinä. Heille annetaan kokeeksi tehtäviä parilta-kolmelta eri osastolta, ja mikäli taipumuksia tuntuu olevan, heidän koulutuksensa pääsee alkamaan. Kaikilla ei kuitenkaan ole edellytyksiä kenkäalalle, ja heidän on silloin tietysti onkin etunsa nimessä parasta hankkiutua muunlaiseen työhön – eräänlaista käytännöllistä ammatinvalintaa siis. Vähitellen nämä tulokkaat sitten oppivat ammatin, pääsevät vaativampiin ja vastuullisempiin tehtäviin ja heidän joukostaan tullaan lopuksi valitsemaan osastojen mestarit. Pyrimme siihen, että jokainen tuntee työlleen annettavan arvoa – ja jokaisen on pystyttävä itse arvioimaan, mistä kaikesta kykenee vastaamaan.

Viimeksimainittu mielipide tuntuu varsin ennakkoluulottomalta ja rohkealta, mutta kunnallisneuvos Palmroth perustelee sen vakuuttavasti:
- Asia on ensiarvoisen tärkeä nimenomaan esimiesasemassa olevien kohdalla. Virheistään ihminen parhaiten oppii. Joku erehdys voi tällä tavoin tietysti tulla joskus kalliiksikin, mutta jo seuraavalla kerralla asianomainen jo varmasti voi harkita hyvinkin tarkkaan olisiko asiasta sittenkin parasta neuvotella muidetn kanssa. Johtajan asia ei sen sijaan ole valvoa jokaista pikku juttua, on päinvastoin pyrittävä tekemään itsensä ”tarpeettomaksi” eikä suinkaan tärkeäksi. Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, tämä ei suinkaan vähennä työtä, vaan lisää.

Teollisuus ja kunnallistoiminta

Kunnallisneuvos Palmroth on antanut arvokkaan panoksensa paitsi teollisuuden, myös kunnalliselämän kehittämisessä Pirkkalassa. Hänen 30-vuotinen kunnallismiesuransa on antanut hänelle paljon käytännön kokemusta eräässä tämän hetken tärkeimmistä taloudellisista tavoitteista, maaseudun teollistamisessa. Oikealla tavalla toteutettuna tällainen ajatus on sekä yhteiskunnallisesti että taloudellisesti tuloksia tuottava, sen kunnallisneuvos Palmroth voi ainakin Pirkkalan osalta vakuuttaa. Siitä on etua sekä kunnalle ja sen asukkailla että teollisuudelle itselleen. Eri teollisuudenalat tietysti asettavat laitostensa sijainnille hyvinkin erilaisia vaatimuksia, ja niiden huomioonottaminen on kaiken toiminnan perusedellytys.

- Se, että Partolan Kenkätehdas aikoinaan sijoitettiin kaupungin ulkopuolelle, ei ollut pelkkä sattuma, vaan eräänlainen nykyisin paljon puhutun hajakeskityksen ajatus minulla jo silloin oli mielessäni. Pirkkala tarvitsi työnantajia, ja tehtaan paikka oli silti sopivan lähellä kaupunkia. Ei ole hyväksi, että maaseudun ihmiset joutuvat työpaikkansa vuoksi luopumaan perinteellisestä ympäristöstään, kaupunkilaista paljon rauhallisemmasta ja vähemmän kuluttavasta elämäntyylistä. Siksi olisi pyrittävä sijoittamaan tehtaita sinne, missä maatalous ei enää alueen asujamistoa elätä. Kaupunkilaisiin verrattuna maaseudun tehdastyönväellä on vielä muutama etu: elämä maaseudulla on halvempaa. Samasta palkasta joutuu maaseudun väestö sijoittamaan välttämättömiin menoihin, asuntoon, ruokaan jne. paljon pienemmän osan kuin kaupunkilaiset. Se tietää suurempaa ”ylijäämää” palkasta ja merkitsee niinollen korkeampaa elintasoa. Teollisuuslaitokselle maaseutu taas tarjoaa ennen kaikkea pysyvän ja rauhallisen työväestön, mutta usein myös pienemmän verorasituksen kuin kaupunki. Kunnan kannalta katsoen teollisuus taas on huomattava veronmaksaja, mikä puolestaan merkitsee aivan uusia mahdollisuuksia kunnallistaloudelle ja siten välillisesti kaikille kuntalaisille. Tietysti on katsottava, että kulkuyhteydet ovat tyydyttävät, ts. raaka-aineiden kuljetuskustannukset pysytetään kohtuuden rajoissa, mutta nykyisinhän voidaan jopa kymmenien kilometrien matkaa tietyn teollisuusalueen keskukseen pitää vielä varsin tavanomaisena. Kenkäteollisuudessahan esimerkiksi Orivesi, Hirsilä ja Korkeakoski katsotaan Tampereen seudun kenkäteollisuuskeskukseen kuuluviksi.

Kunnallisen toimintansa perusteeksi kunnallisneuvos Palmroth mainitseekin juuri sen käsityksensä, että hedelmällisen vuorovaikutuksen aikaansaamiseksi teollisuuden velvollisuus on osallistua myös yhteisten asioiden hoitoon. Tässä yhteydessä mainittakoon, että kunnallisneuvos Palmroth toimii myös puheenjohtajana Pirkanmaan Maakuntaliitossa, jonka tarkoituksena on mm. Tampereen seudun kuntien taloudellisen toiminnan kehittäminen.

Viitaten siihen, mitenkä seuraava polvi on jo tarttunut tehtaan johtotehtäviin ja haastateltava on ”tehnyt itsensä tarpeettomaksi”, hän vastaa puhelimeensa yhdeksännen tai kymmenennen kerran puolen tunnin aikana, vetää takin ylleen ja toteaa, että aikaa Helsingin lentokoneen lähtöön on tasan 10 minuuttua…


Lähteet:


Artikkeli Tammerkoskilehti no.6 1960
Kirjoittaja Ahti Miettinen
Julkaistu 1960