Pentti Palmroth

Ydintiimi menestyksen takana. Pentti Palmroth poikiensa Pertin ja Juhanin kanssa 1950-luvulla.

Kartanon pojasta suutariksi

Partolan kartanon omistajien Hilma ja Hannes Palmrothin vanhin poika Pentti Johannes on kertonut, että hänestä piti tulla itse asiassa diplomaatti, mutta sattuma vei hänet kenkäalalle. Hän oli oppikoulun ja kauppaopiston jälkeen Saksassa lähinnä kieltä opiskelemassa ja hänelle tehtiin tarjous konsulaatin sihteerin paikasta, joka oli luvassa vuoden kuluttua. Hän lupasi palata asiaan, työskenteli odotusvuoden saksalaisessa kenkätehtaassa ja ilmoitti sitten aikanaan rupeavansakin suutariksi. Päätöstä seurasi työskentely kenkätehtaassa Tampereella kaikilla mahdollisilla osastoilla ja sen jälkeen kenkätehtaissa eri puolilla Yhdysvaltoja. Amerikassa hän suoritti myös puolitoistavuotisen kauppakorkeakoulun kurssin. Kotimaahan palattuaan Pentti Palmroth oli kolmisen vuotta Aaltosen kenkätehtaan teknillisenä apulaisjohtajana ja sen jälkeen vuoden verran Hyppösen Kenkätehtaan teknillisenä johtajana.

Oma tehdas muotoutuu

Partolan Kenkätehdas

Toisen tiiliosan valmistusta juhlittiin 1930-luvun lopulla, vanha puuhuvila näkyy vielä taustalla. Johtaja Pentti Palmroth seisomassa kahdeksantena oikealta. Kuva: Kaarlo Luoto

Vuonna 1928 alkoi kenkien valmistus puisessa huvilarakennuksessa Partolan kartanon alueella 27-vuotiaan toimitusjohtajan perustamassa Partolan Kenkätehdas Oy:ssä. Pentti Palmroth piti tehtaan paikkaa hyvänä, koska se oli lähellä kaupunkia ja toisaalta Pirkkala tarvitsi työnantajia, sillä maatalous ei enää pystynyt elättämään koko asujaimistoa. Hänestä oli tärkeää, ettei ihmisten tarvinnut luopua perinteellisestä asuinympäristöstään. Maaseutu takasi teollisuuslaitokselle rauhallisen työväestön. Kenkätehdas oli todella tervetullut paikkakunnalle, jossa tätä ennen oli ainoastaan Pyhäjärven saha ollut merkittävä työnantaja. Valtion lentokonetehdas tarjosi vasta vuodesta 1936 täkäläisille työpaikkoja.

Vähitellen tehdasta laajennettiin. Ensin huvilaa jatkettiin puisella osalla, mutta 1930-luvulla puurakennukset saivat väistyä punatiilisen laajennuksen tieltä. Poikittain nelikerroksinen T-siipi sekä kolmas kerros aikaisempaan osaan lisättiin vielä 1950-luvulla. Ensimmäinen ruokala oli tehtaan päädyssä olleessa riihipirtissä, josta se siirtyi tiilirakennuksen alakertaan. Myöhemmin se oli kenkätehtaan taakse rakennetun Tisle Oy:n tiloissa. Tämä kemiallinen tehdas perustettiin vuonna 1944.

Koulutus ja työntekijät

Ensimmäisinä vuosina työväkeä oli 10-20 henkeä. Alkuaikoina pääammattimiehet tulivat Tampereelta, mutta jälkikasvu pyrittiin alusta alkaen korvaamaan oman tehtaan kasvateilla. Toimitusjohtajan mielestä ei johtavalle paikalle pyrkiväkään saanut valita töitään, vaan kaikki oli opittava omakohtaisesti. Monet työntekijä aloittivat oppipoikina ja -tyttöinä. Heille annettiin kokeeksi tehtäviä parilla kolmella eri osastolla, joita olivat suunnittelu, leikkuu, tikkaamo eli neulomo, pinkomo, pohjaamo, viimeistely ja pakkaamo. Jos tulokkailla näytti olevan taipumuksia, heidän koulutuksensa pääsi alkamaan. Vähitellen ammattiin opittiin ja oppipojat- ja -tytöt pääsivät vastuullisimpiin töihin ja heidän joukostaan löytyivät aikoinaan myös osastojen mestarit. Pyrkimyksenä oli, että jokainen tunsi työlleen annettavan arvoa.

Toimitusjohtajan Kirsti-sisar tuli keskikoulun jälkeen myös tehtaalle. Ensin hän oli konttoritöissä palkanlaskijana ja tilausten vastaanottajana. Hän muistaa, miten ahdasta ja alkeellista heillä puuhuvilassa oli, kun johtaja sekä konttoripäällikkö Ilmari Lehmus ja hän työskentelivät samassa pienessä huoneessa. Toimitusjohtajan pöytä oli rakennettu pakkilaatikoista, mutta Lehmuksella oli sen sijaan lainaksi saatu oikea kirjoituspöytä. Oppityttönä hän tutustui sitten kaikkien osastojen toimintaan eikä pinnata saanut mistään. Mallien suunnittelu alkoi kiinnostaa ja hän opiskeli sitä kotona iltaisinkin omien mestareiden avustuksella. Näitä tehtaalla oli siihen aika kaksi ja heillä kaksi oppipoikaa. Naisia ei kenkien suunnittelijoina vielä silloin ollutkaan. Opiskelu kauppaopistossa sai jäädä ja innostus vei Saksaan kenkäalan oppiin. Vuoden kulutta hän palasi Partolaan malliosastolle suunnittelijaksi. Avioliitto vuonna 1940 vei Kirsti Karhumäen sitten Kuorevedelle ja kenkien teko jäi. Hän muistelee vieläkin sitä erinomaista yhteishenkeä, mikä tehtaalla vallitsi ja toteaa: ”Aina puhuttiin kengistä ja niiden mainostuksesta, iltaisinkin kun poikkesin veljeni luokse.”

Partolan Kenkätehdas

Neulomo työnjohtaja Laura Nurmen ohjauksessa. Kuva: Pertti Palmroth

Kaarlo Luoto tuli 14-vuotiaana apupojaksi tehtaalle vuonna 1936 ja oli töissä pinkomossa. Siellä hahmoteltiin kenkä lestille leikkuun ja neulomisen jälkeen. Kun tehtaalle tuli uusi pinnauskone, johtaja totesi: ”Jos saat käymään, saat homman.” Kone käynnistyi ja niin Kallesta tuli pinnari, eli pinkoja. Vuonna 1946 tuli kuitenkin paikan vaihto eteen, kun nuorelle avioparille ei löytynyt Pirkkalasta asuntoa. Kolmen vuoden päästä johtajan kirjallinen pyyntö sai Kaarlo Luodon palaamaan Partolaan pinkomon työnjohtajaksi, kun asuntokin oli tiedossa. Tosin hän oli tehtäväsään vain vuoden, kun jotkin erimielisyydet johtivat eronpyyntöön.

Silti hän toteaa, että johtaja oli reilu. Esimerkiksi tämä oli antanut hänelle ja parille muulle sotaan lähtevälle alokkaalle 500 markkaa ylimääräistä rahaa omaan käyttöön. Eikä Palmroth koskaan myöhemminkään, sattuneista erimielisyyksistä huolimatta, osoittanut mieltään, välit säilyivät hyvinä. Siiri Linden puolestaan kertoo tulleensa tehtaalle 15-vuotiaana vuonna 1937. Ensin hän oli neulomossa muutaman vuoden ja sitten 1940-lvun alusta pinkomossa. Sota-aikana tehtaassa valmistettiin sotilasjalkineita ja patruunalaukkuja. Siiri Lindell viihtyi Partolassa vuoteen 1961. Työnantajasta hänelle jäi postiviinen kuva: ”Neuvos oli aina ystävällinen ja oikeudenmukainen.”

Vuoden 1936 marraskuussa aloitti neulomossa työskentelyn 15-vuotias Elli Toiva Pirkkalan Kranaatinmäestä eli Ropposista. Kulkeminen työhön ja kotiin oli ajoittain hankalaa. Autot olivat täynnä eivätkä vuorot oikein sopineet. Ensimmäisen tilinsä, 104 markkaa, hän muistaa tarkalleen ja se oli olevinaan ”kauheasti rahaa”. Pian hän osti Voimasta vähittäismaksulla polkupyörän, jolla kelpasi kulkea syksyllä myöhäänkin. Sota-ajasta Elli Toiva muistaa, että kaikilla oli tehty hiilillä täytetyt pussit valkoisesta kankaasta kaasusodan varalta. Viikon ajan koetettiin työskennellä pelkästään yöllä, mutta se oli liian raskasta ja lopetettiin.

Elli Toiva pääsi ajan mittaan pöytätyöskentelystä konetehtäviin ja yhä vaativampien suoristusten opiskelun jälkeen päätyi koristetikkaajaksi. Hän viihtyi Partolassa vuoden 1984 tammikuun loppuun. Neuvoksesta hän toteaa, että tämä oli mukava ja hyvänlainen mies, jolla oli tapana antaa joskus lahjoja. Hänkin sai ainakin kerran 500 markkaa, jota piti kauan tallessa kirjan välissä. Elli Toivan mielestä yhteishenki tehtaalla oli aina hyvä.

Tehtaan arkipäivää

Työpäivät kestivät alussa kello 7 – 16 ja lauantaisin 7 – 14, ruokatunti oli tunnin mittainen. Myöhemmin oli erilaisia vaiheluita päivän pituudessa ja ruokatuntikin lyheni puoleksi tunniksi. Kengän valmistuksessa uurastettiin melkein kokonaan urakkapalkalla, vain viimeistely ja pakkaus olivat tuntitöitä. Parhaimmillaan työväkeä oli Partolassa lähes 200.

Vapaita lauantaipäiviä saattoi olla aiemmin joskus kesällä, kunnes ne sitten 1960-luvun lopulla tulivat säännöllisiksi. Kesälomalla koko tehdas lopetti yhtä aikaa. Joskus kuitenkin sattui niin, että jotkin kesäkengät olivat kovin suosittuja ja lomia jouduttiin siirtämään, jotta tilaukset voitiin toimittaa ja myytävää riitti.

Partolan Kenkätehdas

”Maailmanpyörä”, liiman puristus ja kuivauskaruselli. Kuva: Pertti Palmroth

Isäntä opetti väkensä täsmällisyyteen. ”Hän oli tarkka kuin kello”, kertoo 1954 konttorissa 14-vuotiaana asiatyttönä aloittanut sekä ajan myötä keskusneidiksi ja kotimaan laskuttajaksi edennyt sekä palkanlaskijana vuosina 1972-1980 palvellut Pirkko Mattila. Hän muistaa kiitollisena työnantajaansa, joka uskoi ainoastaan kansakoulun oppimäärän suorittaneelle tytölle näin vaativia tehtäviä, ja jatkaa: ”Neuvos saapui tehtaalle yleensä kello 8 ja sen jälkeen tehdaskierros oli säännöllinen. Työväki tiesi milloin johtaja tulee. Kun kello soi aamiaistunnille, tuli hissi ylös ja johtaja poistui Partoniemeen. Yleensä kello 13 hän palasi, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta, ja jälleen teki kierroksen. Työajan päätyttyä hän halusi joka päivä raporttivihon pöydälleen tutkiakseen osastoittain tehtaan valmistusmäärän, joka 1960-luvun alkuvaiheessa oli noin 500 – 600 paria päivässä.”

Kohteliaisuus oli erittäin tärkeää. Neuvoksen mielestä puhelinkeskus oli portti tehtaalle ja hän opasti keskusneitiään. Puhetapa piti olla selkeä ja ymmärrettävä, esiintyminen kohtelias ja reipas sekä ääni iloinen. Kaarlo Luoto muistaa myös johtajan neuvoja, ettei asiakkaalle saanut missään tilanteessa näyttää mieltään: ”Hapanta naamaa ei saanut näyttää, vaikka asiakas olisi ollut miten väärässä.” Marjatta Salomaa kertoo, että Pentti-veli ei koskaan moittinut työntekijää toisen kuullen, vaan hän neuvotteli työnjohtajan kanssa tilanteesta ja hoiti asiat hienovaraisesti.

Toimitusjohtaja kiinnitti huomiota myös väkensä työpaikkaviihtyvyyteen. Tehdassali olivat valoisia ja Pirkko Mattila muistaa, että hänen aikanaan ikkunoihin hankittiin verhoja sekä saleihin viherkasveja, ainakin niille osastoille, joissa ei ollut isoja koneita. Musiikista saatiin nauttia neljä kertaa päivässä, kaksi kertaa aamu- sekä iltapäivällä. Konttoritytöt huolehtivat levyjen soittamisesta aikataulun mukaan, yleensä kolme levyä kerrallaan marsseja ja reipasta tanssimusiikkia. Humoristisena ja rauhoittavana muistutuksena oli neulomosta konttoriin johtavasta ovessa teksti: ”Ihminen älä hermostu, ihmettele vaan.”

Pojat isän jalanjäljissä

Alli ja Pentti Palmrothin pojat, Juhani ja Pertti, olivat oppikouluaikanaan tietenkin kesäisin tehtaalla hanttihommissa eri osastoilla. Kaikki työvaiheet oli opittava. Isä vaati heiltä saman kuin muitakin, myöhästyä ei saanut. Oppikoulun jälkeen pojat lähtivät oppiin ulkomaille. He opiskelivat ensin kenkäalaa Englannissa kolmisen vuotta ja valmistuivat teknillisestä oppilaitoksesta insinööreiksi. Sen jälkeen kului vuosi Saksassa.

Palattuaan kotiin vuonna 1952 pojat tulivat tietenkin tehtaan leipiin. Juhani katseli aikansa eri osastoja ja asettui konttoripuolelle. Pertti sen sijaan oli kiinnostunut suunnittelusta, malleista ja väreistä sekä myynnistä. Tuotteet olivat pääasiassa naisten muotikenkiä ja -saappaita. Hän suunnitteli esimerkiksi syksyllä 1952 Miss Universum -malliston Armi Kuuselalle. Hän kiersi myös ympäri Suomea myymässä tuotteita ja messuja pidettiin esimerkiksi Helsingissä Hotelli Kämpissä. Muuna aikanaan hän hoiti tehtaalla myynti- ja ostotehtäviä. Isä-Palmroth oli toimitusjohtajana kuolemaansa saakka vuoteen 1968.

Maine kasvaa ja vienti vetää

Jo vuonna 1935 Partolan kenkätehtaan Viva-mallisto herätti huomiota Helsingin Messuhallissa pidetyillä messuilla, jossa Viva-kenkä sai kultamitalin. Kirsti Karhumäki muistaa tapauksen, että samaisilla messuilla kävi Miss Eurooppamme Ester Toivonen ja tilasi monta paria Partolan kenkiä. Yhtenä syynä saattoi olla se, että hän oli näytellyt samassa elokuvassa tehtaan kauppamatkustajan Toivo Palmrothin kanssa, joka oli sisarusten serkku.

Partolan Kenkätehdas

Ensimmäinen näyttely Tampereen messuilla Lyseon salissa 1953. Kuva Pertti Palmroth

Viva-kenkää mainostettiin aikanaan lehdissä esimerkiksi seuraavasti: ”Miksi merta edempänä kävisitte kalassa, yhtä hyvin voitte käydä Viva-kengät jalassa.” ”Kaunis, kestävä, kiva, sellainen on Viva.”

Kirsti Karhumäki kertoo huvittuneena, miten hän veljensä yllytyksestä ja tietenkin maksua vastaan mainosti punaisia Viva-kenkiä kävelemällä ne jalassaan Tampereella edestakaisin päästä päähän Hämeenkatua, missä nuorisolla oli tapana liikkua. Hän muistaa myös järjestäneensä kengät Tammerin muotinäytökseen mannekiineille, muuan muassa silloiselle huippumallille Nora Mäkiselle.

Tuotanto laajeni entisestään, kun Hämeen Kenkätehdas Tampereelta ostettiin Palmrothien omistukseen vuonna 1960. Vienti ulkomaille alkoi vetää myös niihin aikoihin. Lisäksi vuonna 1966 perustetiin Hollantiin Palmroth Holland N.V.

Kun talonmies Otto Nieminen oli 1930-luvulla kuljettanut hevosella ja myöhemmin kuorma-autolla kenkälaatikoita asemalle, tuli 1960-luvulla rekkojen aika. Niiden ilmestyminen tehtaan pihaan sai uteliaita silmäpareja ikkunoihin niin tehdassaleissa kuin toimistossakin. Pirkko Mattilan mieleen on jäänyt, miten ainakin kerran kunnallisneuvos itse hääräsi innokkaasti lähettämössä ja käväisi rekka-auton sisälläkin valvomassa, että järjestys säilyy kenkäkolleilla. Olihan kyseessä tavallista suurempi lähetys.

Päivätuotanto oli 1970-luvulla noin 1200 paria, joista noin 60% meni vientiin, joka oli voimakkaassa nousussa. Design Palmroth -tuote saavutti suuren suosion hyvin monessa länsimaissa omaperäisen muotoilunsa ja kehittämiensä työmenetelmien avulla. Palmroth-kengät pääsivät monien virka-asujen jalkineiksi ja niitä esiteltiin kansainvälisissä muotilehdissä. Partolan kenkätehdas on saanut tunnustusta ansioituneesta vientitoiminnasta sekä omaperäisestä muotoilusta, muun muassa Nuorkauppakamarin vientipalkinnon vuonna 1966 ja ranskalaisen Hyvän Maun -pokaalin vuonna 1965.

Yhteisiä asioita hoitamassa

Toimitusjohtajan kiinnostus suuntautui teollisuuden ja siinä ennen kaikkea kenkäalan kehittämiseen. Hän otti aktiivisesti osaa oman alansa järjestötoimintaan ja oli Kenkätehtaitten Keskusliiton hallituksessa jäsenenä vuodesta 1944 ja puheenjohtajana 1963 lähtien. Vuosina 1940 – 1945 hänellä oli merkittäviä tehtäviä Kansahuoltoministeriön ja Päämajan Sotatalousosaston palveluksessa.

Partolan Kenkätehdas

Uimakoulu Partolan rannassa kesällä 1939. Kuva: Ritva Pere

Pentti Palmrothin mielestä kunnan ja teollisuuden välillä oli hyväksi hedelmällinen vuorovaikutus. Tässä suhteessa hänen toimintansa oli esimerkillistä, sillä hän osallistui yhteisten asioiden hoitoon Pirkkalan kunnassa ja seurakunnassa sekä monissa yhdistyksissä noin neljänkymmenen vuoden ajan. Kunnallisista ansioistaan hän sai vuonna 1951 kunnallisneuvoksen arvonimen. Paitsi oman kunnan koko Pirkanmaan kehittäminen oli hänen sydäntään lähellä ja hänen panoksensa siinä oli vuosikymmenien ajan merkittävä. Aikanaan Juhani Palmroth asteli tässäkin isänsä jälkiä ja ehti olla 1960- ja 1970-luvulla luottamusmiehenä hoitamassa kunnan asioita sekä ratkomassa laajempiakin kysymyksiä.

Toimitusjohtajan patruunahenkeä

Pentti Palmroth ei pitänyt työväkensä ammattiyhdistystoiminnasta, koska hän mielestään vastasi hyvin palkollistensa ja heidän perheidensä toimeentulosta sekä muusta hyvinvoinnista.

Johtajan kiitos työväelle oli koko perheen vuosittainen joulujuhla. Tehtaan puolesta esitettiin katsaus kuluneesta vuodesta sekä järjestettiin tarjoilu. Työntekijät puolestaan suorittivat ohjelmaa. Kilpailut kuuluivat asiaan ja palkintona olivat tietenkin tehtaan valmistamat saapikkaat. Sen lisäksi toimitusjohtaja järjesti muutakin vapaa-ajan virkistystä. Talvisin oli hiihtokilpailuja sekä aikuisille että lapsille omat sarjansa. Sen lisäksi osallistuttiin tehtaiden välisiin edustushiihtoihin. Kesäisin harrastettiin lähinnä pallopelejä. Suomen Punainen Risti järjesti Pirkkalan ensimmäisiä uimakoulujakin 1930-luvun lopulla Partolan rannassa Pentti Palmrothin aloitteesta. Joku on leikkisästi todennutkin, että hän oli kunnan ensimmäinen nuoriso-ohjaaja.

Toimitusjohtajalla oli tapana poiketa joskus toteamassa, että hänen vuokralaistensa asunnoissa asiat olivat kunnossa tai muuten vain juttelemassa työntekijöidensä kodeissa. Sunnuntaisella kävelylenkillä hän saattoi innostua heittelemään tikkaa Pikku-Pispalan poikien kanssa.

Muutosten aikoja

Kunnallisneuvos Pentti Palmroth kuoli yllättäen syksyllä 1968 vain 67 vuoden ikäisenä. Sen jälkeen pojat hoitelivat tehtaita jonkin aikaa yhdessä, mutta sitten suoritettiin jako siten, että Partolan kenkätehdas tuli Juhani Palmrothin ja Hämeen Kenkätehdas, nykyinen Hamken Oy, Pertti Palmrothin hoitoon.

Partolan kenkätehdas jatkoi toimintaansa Juhani Palmrothin johdossa vuoden 1978 loppupuolelle, jolloin hän yllättäen kuoli. Tämä tapahtuma toi uuden hämmentävän tilanteen, josta ei todennäköisesti ollut helppo selviytyä. Tehdas jatkoi tuotantoaan aivan kohtuullisesti osin perikunnan ja osin ulkopuolisin johtajan voimin aina vuoteen 1986, jolloin sen toiminta loppui.

Hamken Oy, entinen Hämeen Kenkätehdas, jatkaa Pertti Palmrothin omistuksessa toimintaansa edelleen Tampereen Sarankulmassa, jonne valmistui marraskuussa 1996 tehtaan noin 500 neliömetrin laajennusosa. Hamken Oy valmistaa 900 – 1000 paria jalkineita päivässä sekä lisäksi laukkuja noin 25 000 kappaletta vuodessa. Vuonna 1995 ostettiin Pirkkalasta teollisuuskiinteistö, jossa valmistettiin pohjia ja jossa vuonna 1997 tullaan aloittamaan Waterproof-jalkineiden valmistus. Näin on noin kymmen vuoden tauon jälkeen Palmorthin kengänvalmistusperinne osittain palaamassa Pirkkalan kunnan alueelle.


Lähteet:


Artikkeli kirjasta Pitkin poikin Pirkkalaa: Pitäjälukemisto
Kirjoittaja Raili Taberman
Julkaistu 1997

Aamulehti 25.9.1968
Miettinen, Ahti, Kuinka kenkätehdas syntyy ja kasvaa. Tammerkoski 1960.
Kirsti Karhumäen, Erkki Leppäsen, Siiri Lindellin, Kaarlo Luodon, Pirkko Mattila, Pertti Palmrothin, Seppo Palmrothin, Marjatta Salomaan ja Elli Toivan haastattelut